sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Uudelleenlukemisen ihanuudesta

 

Tänään vietetään Lukurauhan päivää. Suomen Kirjasäätiö kutsuu rauhoittumaan kirjan pariin koko päiväksi. Kirjaa voi lukea yksin tai yhdessä, ääneen tai äänettömästi. Kaikki kirjat ja lukupaikat ovat sallittuja, kiellettyä on vain toisen lukurauhan häiritseminen. Jaan Lukurauhan päivän kunniaksi hieman ajatuksiani kirjojen uudelleenlukemisesta.

 

Kuva: Suomen Kirjasäätiö

Nuorempana luin paljon kirjoja uudestaan. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja, J. K. Rowlingin Harry Potterit sekä Victoria Hanleyn Bellandran kristalli olivat muutamia mainitakseni teiniaikojeni lempikirjoja, jotka kahlasin läpi useampaan kertaan. Vanhemmaksi kasvaessani ajattelutapani kuitenkin muuttui. Ajattelin, että kirjojen uudelleen lukeminen on ajanhukkaa. Se aika on pois niiltä lukemattomilta kirjoilta, jotka elämän aikana pitäisi saada luetuksi.

Viime aikoina olen sekä pakotettuna että vapaaehtoisesti tarttunut teoksiin, jotka olen jo lukenut aikaisemmin. Ja yllätyin siitä, että lukemiseen käytetty aika ei tuntunutkaan turhalta vaan päinvastoin. Tuntui mukavalta palata uudelleen teosten tunnelmiin, lisäksi löysin teoksista myös jotakin uutta, sillä luin teoksia tällä kertaa eri näkökulmasta.

 


Katsonhan uudelleen lempisarjojani sekä suosikkielokuviani, miksi en lukisi myös minuun kovaa kolahtanutta kirjallisuutta? Uudelleen lukemiseen saattaa liittyä myös pelko siitä, että vanha suosikki tuntuukin toisella kierroksella lattealta ja pilaa muiston siitä mielettömästä lukukokemuksesta. Sillehän ei mitään voi, toisaalta tilanteen voi hyödyntää ja opetella kohtaamaan myös niitä pettymyksen tunteita, jotka voivat  uusista lukukerroista kummuta.

Katsellessani kolmen vuoden sisällä kolmatta kertaa läpi Gilmoren tyttöjen kaikki seitsemän tuotantokautta huomioni kiinnittyy jokaisella kerralla eri asioihin. Löydän aina jotain, joka puhuttelee minua juuri sillä hetkellä. Myös romaaneja luen aina kustakin elämäntilanteestani käsin. Teoksen vastaanottokokemukseen vaikuttavat sen hetkiset tunteet, aikaisemmat kokemukset, kulloisetkin minua ympäröivät olosuhteet. Minä itsekin olen muuttunut ja kehittynyt lukijana.

 


Myös paluu lukutunnelmiin voi kuitenkin vaikuttaa kiehtovalta. Johonkin teokseen saattaa yhdistää ensimmäisen lukukerran olosuhteet. Elikö silloin jollain tavalla erikoista aikaa vai onko muuten vain kirjan yhteyteen tarttunut tietynlainen tunnelma. Siihen voi olla mielenkiintoista palata. Myös moniin lauluihin on tarttunut muistoja ja tunnelmia, jotka aktivoituvat kymmenienkin vuosien päästä. Joitain kappaleita ei esimerkiksi edes pysty kuuntelemaan niihin kiinnittyneiden voimakkaiden tunteiden ja tunnelmien vuoksi.


Yhtäkkiä huomaankin, että sormiani suorastaan kihelmöi ja tekisi mieli tarttua jo aikaisemmin luettuihin kirjoihin. Pääsisinpä takaisin Anna Kareninan ja Tohtori Živagon seurassa itänaapuriin. Tai muistelemaan teiniaikojen tunnelmia Harry Potterin avulla. Kenties seuraamaan Monte-Criston kreivin kostoretkeä, joka kymmenisen vuotta sitten piirtyi vahvasti mieleeni. 

Siinä nimittäin on hyvän kirjan voima. Se puhuttelee monelta eri kannalta, uudestaan ja uudestaan, jokaisen vaihtuvan näkökulman myötä.

 

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

"[K]uin hän olisi ryöminyt pimeässä tunnelissa": Avioliittohelvetti Maria Jotunin Huojuvassa talossa

 

Maria Jotuni: Huojuva talo (1963). Otava, 1970.

Maria Jotuni (1880 ̶ 1943) uudisti novellia tiiviillä ja reipasta dialogia sisältävillä novellikokoelmillaan. Jotunin tuotannossa korostuvat ihmisen laskelmoiva juonikkuus, paremman yhteiskunnallisen aseman tavoittelu sekä miehen ja naisen väliset suhteet. Nämä aihepiirit nousevat esille myös postuumisti julkaistussa romaanissa Huojuva talo. Teos päätyi vuonna 1935 Otavan suureen romaanikilpailuun ja Jotuni jatkoi romaanin kirjoittamista vielä tämän jälkeen.

 


Ilmestyessään vuonna 1963 teos herätti suurta huomiota. Romaani käsittelee avioliittohelvettiä, jossa nuori nainen Lea menee naimisiin saidaksi, väkivaltaiseksi ja uskottomaksi osoittautuvan Eero Markun kanssa. Talossa vaihtuvat niin aviomiehen mielialat kuin palvelustytötkin, joita Lea irtisanoo sitä mukaa kun he käyvät liiaksi rasitteeksi liitolle.

Romaani alkaa kuvauksella Lean omien vanhempien avioliitosta. Evert, Lean isä, on pulloa kallistava mies ja liikevaistoton kauppias, joka sydämeltään on kuitenkin hyvä. Hanna, Lean äiti, on aikoinaan mennyt rakkaudesta naimisiin ja varoittelee nyt tytärtään, miten siinä voi käydä. Evertin juominen aiheuttaa perheessä häpeää, ja siltä on helpompaa piiloutua kaupungissa kuin maalla. Siksi myös romaanin alussa kuvattu lomahetki maalla Hannan äidin luona päättyy, kun Evert palaa maisemiin kolmen päivän ryyppyreissultaan, jolle tämä lähti, kun maalla olo alkoi tuntua tuskastuttavan pitkältä.

Lea on tottunut pienestä pitäen tarkkailemaan muiden ihmisten eleistä ja ilmeistä millä tuulella nämä ovat. Kun isoisän kasvot eivät näytä ankarilta, voi huoletta hiipiä hänen juttusilleen. Hän näkee velvollisuudekseen hoitaa isäänsä ja pikkusiskoaan. Kodin ilmapiiri on painostava Lean tuntiessa huolta, äidin ollessa kiukkuinen ja isän kuljeksiessa häpeissään kotona ja ollessaan poissa kotoa. Lopulta velat kasvavat suuriksi ja talo on myytävä. Elämää sävyttää toivottomuuden kokemus.

Myöhemmin Lea menee töihin konttoriin ja kohtaa sanomalehtimies Eero Markun juhannusjuhlissa, jotka järjestetään konttorin johtajan huvilalla. Lea tekee havaintoja tuntemattoman miehen ulkonäöstä ja ensimmäinen ajatus hänestä on, että tämä on ”[h]yvin epäselvä mies”. Miehessä on jotain outoa, jopa alkukantaista. Ensivaikutelma kuitenkin muuttuu Eeron puhutellessa Leaa, joka pyörtää ensivaikutelmasta tekemänsä päätelmät ja pohtii Eeron olevan ehkä kuitenkin luotettava mies.

Pian Eero jo tunnustaa rakkautensa Leaa kohtaan. Hän kiiruhtaa rakkautensa kanssa ja vakuuttelee, miten Lea on juuri sitä mitä Eero on odottanut. Lea tuntee Eeron äänensävyssä ”jotakin outoa ja onttoa”, mutta selittää kuitenkin itselleen, miten se johtunee tottumattomuudesta.

Yksiin mennessään Eero päättää, että Lea ei käy enää töissä konttorissa vaan he elävät tästä lähtien miehen palkalla. Lea tuntee vielä vain onnellisuutta.

 

Avioliittopainajainen

Naimisiinmenon jälkeen alkaa paljastua Eeron saituus ja miten tämä hallitsee taloutta. Lea on tilivelvollinen jokaisesta hankinnasta, hänen tulee panna ostokset paperille ja näyttää ne Eerolle. Eero vastaa aina vihaisesti, miten olisi tultava vähemmällä toimeen. Elämästä tulee pelonalaista. Lea pohtii, miten aikaisemmin kotona oli saanut vapaasti syödä, nyt tuntui nöyryyttävältä, että toinen maksaa hänen ruokansa.  Lea kokee olevansa palvelija kotonaan.

 


Leasta tuntuu kuin kerjäläiseltä Eeron viskatessa rahaa Lean eteen niin että tämä joutuu keräämään kolikot lattialta. Lea ajattelee toiveikkaasti tilanteen kuitenkin korjaantuvan ajan mittaan. Vielä joskus he ovat varakkaita ja elävät kuten muut. Olot ovat tilapäisiä ja he työskentelevät näin yhdessä tulevaisuutensa eteen.

Lealla ei ole keinoja poistua avioliitostaan. Hän on katkaissut kiinteät siteet entiseen perheeseensä ja ulkomaailmaan. Lisäksi säädyllissyyssyistä nykyisiä perheoloja ei voi paljastaa ulkopuolisille. Lea elää huonoissa vaatteissa ja huonossa ruuassa. Hän on kotona rahatta samalla, kun mies viilettää ulkona vapaana.

 

”Ihmiset, jotka eivät luonnostaan kuulu yhteen, ovat tässä kytketyt samoihin kahleisiin. Voisiko kumpikaan luoda mitään, kun sielun voimat kuluvat turhassa, alituisessa pelossa ja masentavassa häpeäntunnossa. Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi.”

Toini, Lean sisko kuvailee Lean ja Eeron liittoa huojuvaksi taloksi, jossa ei ole yhtäkään vankkaa liitosta. Lea yrittää uskollisesti tehdä siitä kestävän, mutta tehtävä on mahdoton ilman vakaata perustaa.

 

Ailahteleva aviomies

Lea toteaa Eeroja olevan kaksi: kotoinen ja juhlissa ihailtu, toisaalta itsekeskeinen ja liukas.

 

”Hän hymyili jokaiselle, oli liioitellun kohtelias, syrjäisestä liukas, hän oli ystävällisen näköinen, jopa vaikutti valoisalta ja luotettavalta. Hän oli ulkoapäin katsoen täysi kunnianmies. Ja varmasti oli vielä jokin piiloitettu puoli, jota Lea ei tuntenut. Tuo mies oli moninaamainen.”

Eero väheksyy Lean tunteita ja kokemusta, syyttää Leaa hulluudesta, kun tämä epäilee Eeroa uskottomuudesta palvelustytön kanssa. Hyyttää Leaa valehtelusta ja vääristelee tahallaan tämän sanomisia.

 


”Nyt hän tiesi, mitä se epämääräinen ja vieras oli, jota hän ei Eerossa tuntenut. Se oli tuo kasvattamaton itsevaltaisuus, joka ei ollut tullut ennen näkyviin. Eerohan oli kuin paha, ilkeä lapsi, joka luulee, että vain hän saa tehdä mitä tahtoo.”

Lea ajattelee, että Eero tarvitsee häntä kuten lapsi tarvitsee hoitajaa. Miehen oikukkuus tulee ilmi joka kerta, kun palvelustyttö on irtisanottu taloudesta. Silloin Eero päästää valloilleen pidättelemänsä pahan tuulen lyömällä ja uhkailemalla itsemurhalla. Elämä on odottelua, milloin alkaa taas seuraava kohtaus, jota puolestaan seuraa päivien puhumattomuus. Lea tottuu myös pelkäämään sunnuntaipäiviä, jotka tasaisella temmollaan nostattavat Eerossa raivon.


Vaikeiden tunteiden kielikuvallisuus

Vaikeita tunteita voidaan kuvata kielikuvallisesti, kun niiden sanallistaminen on hankalaa. Leasta tuntuu kuin olisi ”häkkiin kytketty eläin” tai ”elävältä haudattu”. Tällaiseksi oli osoittautunut se koti, josta hän oli lapsena haaveillut. Kokemusta pahentavat alituinen pelko ja häpeä. Elämän toivottomuutta kuvaa myös seuraava katkelma:

 

”Niin, tuntui, kuin hän olisi ryöminyt pimeässä tunnelissa, ilma tukahdutti, hänen piti päästä läpi, tuntui kuin hänen päällänsä olisi levännyt suuri vuoren paino, hän koetti kädellään työntää sitä pois, mutta kaatui.”

Vertauskuvalliset ilmaukset luovat sävyä tukahduttavasta ja painostavasta ilmapiiristä, jossa negatiiviset tunteet on pidettävä piilossa. Elämä on jatkuvassa jännityksessä elämistä ja päivät tuntuvat pitkiltä, raskailta ja yksinäisiltä. Aviomiehen holtittomaksi muuttuva elämä, vekseleillä pelailu ja ennalta-arvaamattomuus vaikeuttavat pyrkimyksiä elää turvallista elämää.


Toiveet paremmasta

Lean toiveet kiinnittyvät niihin pieniin ”väliaikoihin", jolloin Eero väsyy omiin raivonpuuskiinsa. Tällaiset hetket saavat hänet toivomaan, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Viimeistään Eeron vanhetessa hän tasaantuisi, kun liika elinvoima olisi kulutettu pois.

Lea ryhtyy kuitenkin lopulta toimeen oman ja lastensa tulevaisuuden vuoksi. Hän suunnittelee muuttoa vuokralle niihin vanhoihin tiloihin, joissa Lean perheellä oli aikanaan kauppatoimintaa:

 

”Hän kuuluisi kohta tänne, tähän kiirehtivään ja toimivaan maailmaan.

   Hänen mielessänsä väikkyi toinen koti, tuo, jota hän nyt yksin suunnitteli. Ennen olisi hänestä tuntunut mahdottomalta tämä askel, nyt, kun Eero jätti asiat vastaamatta, oli hänen vastattava niistä. Ja Eeron elämä kauhistutti häntä.” 

Hän kuuluisi kohta tänne, tähän kiirehtivään ja toimivaan maailmaan.”

Jotunin Huojuva talo on väkevä kuvaus siitä, millainen avioliitto ja elämä perhepiirissä voi pahimmillaan olla. Teoksessa ei kuvata kahden tasavertaisen henkilön liittoa, vaan valtaa ja sen epätasaista jakautumista. Syvällekäyvää on kuvaus Lean voimattomuudesta ja yksinäisyydestä tilanteessa, jossa kaikki on riippuvaista ailahtelevan aviomiehestä. Kerronta saa jopa humoristisia piirteitä loppuun asti viedyllä pessimistisellä kuvauksella ja viimein raadollinen henkilökin näyttäytyy lopulta vain omien demoniensa narrina.

 

***

Tällä blogitekstillä otan osaa kirjabloggaajien 12. klassikkohaasteeseen. Tammikuun haasteen hostaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi.

 

Kuva: Yöpöydän kirjat

Lue lisää haasteesta täältä.

Heinäkuussa 2020 osallistuin samaiseen haasteeseen lukemalla Tšehovin novellikokoelman Nainen ja sylikoira. Voit lukea postauksen täältä.

 

Uudelleenlukemisen ihanuudesta

  Tänään vietetään Lukurauhan päivää . Suomen Kirjasäätiö kutsuu rauhoittumaan kirjan pariin koko päiväksi. Kirjaa voi lukea yksin tai yh...