sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Muistoista elämäksi : Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (2019)


Romaanihenkilö Sylvi Kekkonen sulkeutuu Katerma-huvilalle Suomusjärvelle vanhat päiväkirjat mukanaan, tarkoituksenaan lukea ne ensin läpi ja sitten polttaa ne. Tavoitteena on tehdä matka itseen, käydä läpi omaa kehitystään naiseksi ja suurmiehen puolisoksi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantamosta.



Johanna Venhon neljäs romaani Ensimmäinen nainen (2019) on kertomus Sylvi Kekkosesta, josta kehkeytyy romaanin edetessä hyvin ristiriitainen hahmo.

Romaanissa Sylvi muistelee omaa elämäänsä keskustellen siitä edesmenneen ystävänsä, kirjailija Marjaliisa Vartion kanssa. Välillä ääneen pääsee myös kuvanveistäjä Essi Renvall, joka tuskailee haasteellisesta tehtävästään tehdä monitahoisesta Sylvi Kekkosesta muotokuva.

”Sylvin pitäisi näyttää hauraalta ja kovalta yhtaikaa, huokoiselta ja tiiviiltä, pieneltä ja suurelta, lapsekkaalta ja vanhalta. Hänen pitäisi olla surullinen ja onnellinen, hyväsydäminen ja pisteliäs, kaikkea sitä hän on tosimaailmassa ja se kaikki näkyy, kun hän istuu tuohon mallinpaikalle.”

Jo romaanin alussa lukija herätetään voimakkaaseen riepotteluun hänen päästessään automatkalle Sylvin kanssa. Sylvi ajaa kuningatar Elisabetin lahjoittamalla Morris Minillä Katermaa kohti kuin pitkään pidätellyt voimat olisivat vihdoinkin päässeet vapaiksi. Auto on Sylvin oma tila, jossa hän on ohjaksissa.

Avioliitossaan hän elää suurmiehen varjossa. Sylvin on ollut kasvettava miestä kohti ja miehen suuntaan, sillä tämän tahtiin on menty. Enää ei ole mahdollista erottaa, millainen nainen Sylvistä olisi tullut toisissa olosuhteissa. Asema kunnianhimoisen tasavallan presidentin puolisona vaatii olemaan hiljaa rinnalla, mutta tarve saada oma ääni kuuluviin ei katoa. 

”Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan. Muutamalle ihmiselle  ̶  niin, ja noille päiväkirjoille.”

Romaani käsittelee useita teemoja. Avioliittoa, muistelua, vanhenemista, yksinäisyyttä, kirjoittamista sekä luontoa. Etuoikeutettua asemaa maan äitinä varjostavat rooli sivustakatsojana ja hiljaa pysymisen vaatimus. Kesäpaikassa Sylvi karistaa roolinsa, vaihtaa ylleen mökkivaatteet ja keskittyy vain itseensä, apunaan vanhat päiväkirjat ja muistot. 

Muistellessaan Sylvi käy läpi lapsuuttaan, muistelee ensimmäistä rakkauttaan ja pyykkipäivien ihanuutta. Ja miten lapsuus loppui kuin seinään isän kuolemaan ja lähes heti perään alkavaan sisällissotaan. Itsensä oli kuitenkin pidettävä koossa läpi sotien ja myöhemmin Kekkosen rinnalla seisten.

”Sukelsin omaan muistiini, mutta oli paljon mistä en oikein saanut otetta, niin tottunut olin säätelemään omia ajatuksiani olosuhteiden vaatimaan muotoon.”

Luontoa kohtaan Sylvin rakkaus on syvää. Hän on niitä, ”joille luonto puhuu”. Luonnossa ajatukset ja elämä saavat olla sellaisina kuin ne ovat. Vanheneminen puolestaan on asia, joka vain on tunnustettava. Sylvi vertailee itseään toisiin naisiin, etenkin miehensä toisiin naisiin, nähden itsensä aina pienempänä. Toisaalta hän tiedostaa oman tärkeytensä vaimona ja miten hänen mielipiteillään on merkitystä. Tämä on loppujen lopuksi tärkeintä.

Kirjoittaminen on toisinaan pyristelyä ja omien sanojen häpeilemistä. Kirjoittaminenkin vertautuu aviomieheen, joka sujuvasti kynäillen vaikutti myös kirjallisesti niin oman nimensä kuin nimimerkinkin takaa. Sylvi muistelee aforismikokoelmansa ja Amalian kirjoittamista.  Hän kokee, että hänen teoksensa on julkaistu vain hänen asemansa vuoksi. Omat ansiot jäävät aina jotenkin varjoon.

Muistaminen tuntuu hyvältä, samaan aikaan se virkistää ja uuvuttaa, mieleen kasvaneet kaivot pumppaavat pintaan yhä uusia poukkoilevia muistoja, joista punoutuu oma tarina, oma polku.

Romaani luo kuvan monitahoisesta naisesta, jonka vangitseminen muotokuvaksikin on haasteellista. Romaanissa keskitytään naisena olemiseen, naisena kasvamiseen ja annetaan ääni henkilölle, joka eläessään joutui pysymään hiljaisena ja tottumaan ensimmäisen naisen rooliin. Siitä huolimatta Sylvi säilyy arvokkaana ja tietoisena merkityksestään. Katkeransävyisten puuskien vastapainoksi romaanin päähenkilö tarjoilee myös itseironisia heittoja, jotka osaltaan lisäävät henkilöhahmon monitahoisuutta.

”Täällä tämä Kekkosen rouva itsekseen puuhailee. Muistojensa kanssa höpisee ääneen. Älkää kertoko kenellekään, ettei luulla höperöksi, maan äiti sentään.”

Hivenen traagisista elementeistä huolimatta Ensimmäinen nainen on hurmaava lukukokemus ja hyppy vuoteen 1966, siihen kuuluisaan ”kekkosen aikaan”. Mutta nyt aika ja ääni annetaan sille, jolta se aikanaan vaimennettiin.


Kirjan tiedot:
Ensimmäinen nainen
Johanna Venho
WSOY 2019
261 sivua
Arvostelukappale

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Pääsiäisen lukumaraton: kuinka paljon sain luettua yhden päivän aikana?

Pääsiäispyhiksi kirjablogi Yöpöydän kirjat järjesti lukumaratonin, johon minäkin otin osaa. Ajoitin oman maratonini toiselle pääsiäispäivälle, sillä sairastuin flunssaan jos heti perjantaina ja vasta maanantaina olo oli vastaanottavainen pienelle haasteelle.

Olen iloinen, että osallistuin, sillä lukumaratonin aikana tulikin luettua koko pääsiäisen edestä, ainakin omalla mittakaavalla mitattuna! Lähdetään katsomaan miten lukumaratonini oikein sujui.


Kuva: https://kirjakissa.blogspot.com/

Koska koin olevani vielä hieman puolikuntoinen ja tämä oli ensimmäinen lukumaratonini, päädyin suorittamaan sen puolikkaana, eli 12 tuntisena. Normaalissa maratonissa lukuaikaa olisi ollut 24 tuntia. 

Aloitin päivän luku-urakan kello 9 aamulla ajatuksenani lukea loppuun Rachel Cuskin Ääriviivat (Outline, 2014), jota olin tähän mennessä lukenut vasta 40 sivua, mutta josta nautin kuitenkin kovasti, olenhan psykologisen fiktion ystävä.



Noin kello 16 aikoihin sain Ääriviivat luetuksi ja päätin välipalaksi lukea hieman runoutta. Tartuin Edith Södergranin runokokelmaan Tulevaisuuden varjo, jonka on valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa

Koska en ole niin runoihin päin kallellaan, ajattelin, että suomennoksen avulla Södergranin tyyli ja symboliikka avautuvat minulle tarpeeksi hyvin näinkin, vaikka runothan olisi syytä lukea alkuperäisellä kielellään.



Runot olin parissa tunnissa selvittänyt ja loppuillan kello 21 asti luin uutta aloittamaani romaania, eli Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017).

Tämä teos on ollut hurjan paljon esillä muun muassa Bookstagramissa, ja sieltähän se minunkin huomioni kaappasi. Omat alkutunnelmat romaanista ja sen päähenkilöstä ovat ristiriitaisat. Mietin, haluanko jatkaa ja tietää mitä kaikkea tässä kirjassa tulee vielä tapahtumaan ja millaisia henkilöitä se minulle esittelee? Etenkin Eleanorin äiti sai jutuillaan oloni nopeasti epämukavaksi. Mutta ainakin vielä olen tarpeeksi utelias.

Saldo: 

Kahdentoista tunnin aikana luin siis yhden romaanin loppuun (207 - 40 = 167 sivua), välipalaksi nautin pienen runokokoelman (78 sivua) ja lopuksi aloitin uutta romaania, jota ehdin lukea 64 sivua loppumaratonin aikana.

Yhteensä luin 309 sivua!

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Menneisyys ja nykyisyys limittyvät Anja Portinin romaanissa Muistokirjoitus


”Tulee muisto, kuva. Se alkaa elää hänen mielessään. Tulee lisää yksityiskohtia, lisää sävyjä. Kuvia, joista ei voi olla varma. Ja tunne siitä, että näin silti ehkä tapahtui.”

Kaipuun ja muistelun teemoja käsittelevä Muistokirjoitus (2019) on aikaisemmin lastenkirjoja ja esseistiikkaa kirjoittaneen ja tietokirjoja toimittaneen Anja Portinin ensimmäinen romaani.



Romaanin päähenkilö Julia tapaa sairaalassa keuhkokuumeeseen sairastuneen äitinsä, tunnetun ääninäyttelijän Anna-Liisan. Hengenvaaraa ei ole, mutta Anna-Liisa haluaa Julian kirjoittavan hänestä muistokirjoituksen.

Julia ei mielellään tartu tehtävään, mutta tallenteita ja dokumentteja Anna-Liisan uran ajalta sisältävät laatikko ja kansio avautuvat silti. Käsikirjoituksista, kaseteista ja ihailijapostista piirtyy erilainen Anna-Liisa, kuin se yksityinen, Julian äiti, josta taas ei ole paljoakaan jälkiä. Kaksi eri Anna-Liisaa ovat Julian lapsuudesta asti muodostaneet ristiriitaisen hahmon.

”Julian mieleen palaa välähdyksiä aamupäivistä, jolloin hän erotti auringonvalossa pölyhiukkasten hopeiset reunat ja seurasi, miten vastapäisen talon seinään heijastuvat varjot kutistuivat sitä mukaa kuin aurinko kipusi korkeammalle. Aamupäivistä, jolloin hän ihmetteli, miten äidistä saattoi lähteä sellaisia ääniä. Miten joku saattoi olla samaan aikaan äiti ja karhu. Miten joku, joka herätti hänet aamulla hiljaa laulaen, saattoi äkkiä möristä radiossa. Onpas sinulla paljon kaloja. Annahan kun minäkin syön muutaman. Mutta enää hän ei muista, miltä Anna-Liisan ääni radiossa kuulosti. Menneisyys välähtää vain kuvina.” 

Julia tulee kohdanneeksi äitinsä urahistorian lisäksi oman menneisyytensä. Tässä hetkessä eletyn elämän yksityiskohdat, kuten aistihavainnot, nostavat unohduksiin jääneitä muistoja lapsuudesta ja erityisesti hetkistä Anna-Liisan kanssa. 

Esimerkiksi elokuvan La Strada tunnusmusiikki, joka herättää Julian mielessä muiston siitä, kuinka hän yksitoistavuotiaana kävi Anna-Liisan kanssa katsomassa elokuvissa kyseisen elokuvan. Muisto on yksityiskohtineen tarkka: lapsen rauhattomuus liian pitkän elokuvan vuoksi, ajatuksen harhailu koulussa pidettävään esitelmään, musiikki, joka havahduttaa seuraamaan elokuvan loppuun. 

Nostalgian tutkimuksessa puhutaan muistipaikoista, joiden avulla on mahdollista säilyttää tunne nykyhetken ja menneisyyden välillä. Ne voivat olla yksityisiä ja pään sisäisiä, osa muistia, tai esimerkiksi konkreettisia ja aistimellisia kuten esineitä tai tuoksuja. Muistipaikkojen avulla voidaan palauttaa henkilön omaa historiaa eläväksi kokemukseksi.

Tunnusmusiikin Julia tunnistaa ensin linja-autossa, vierustoverin kuulokkeista lähteveänä melodiana, myöhemmin hän tapailee sitä vihellellen ruokaa laittaessaan. Muiston läpikäymisen jälkeen arkinen ruuanlaittokuvaus jatkuu.

Näin romaanissa limittyvät menneisyys ja nykyisyys, jotka vaikuttavat toinen toiseensa. 

Romaanin edetessä Julialla herää tarve saada tietää enemmän siitä kuka hän on. Lapsuudella on tärkeä osansa.

Muistokirjoituksen henkilöhahmot ovat ikään kuin toistensa painoja, jotka pitävät heidän maan pinnalla.  He huomioivat toisensa vähän kuin taivaankappaleet avaruudessa: liikkuvat omilla radoillaan, aina hieman toistensa ohi.

Romaanissa lapsuuttaan parasta aikaa elävä Aaro, Julian poika, puolestaan haaveilee Chicagosta. Miljoonakaupungista, jossa ei ole ennen käynyt ja haaveen syntyperäkin on hieman epäselvä. Chicago näyttäytyy ikään kuin utopiana pilvenpiirtäjineen, ideaalitilana ja vastineena todellisuudelle. Nostalginen kaipuu, joka voi kenties johtua äidin ajauduttua etäämmälle pojastaan.

Lukija lipuu Muistokirjoituksen sivujen läpi melankolisessa perusvireessä, jota tahdittavat menneisyys ja nykyisyys, sadut, tarinat ja kuvitelmat. Kerronta pysähdyttää paikoilleen nauttimaan kauniista kielestä ja kaipuun tunnelmasta.

Kirjan tiedot:
Muistokirjoitus
Anja Portin
Kustantamo S&S 2019
252 sivua
Arvostelukappale

Lähteet:

Riikka Rossi, Katja Seutu: Nostalgia: Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista. SKS 2007

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Ajatustensa riivaamat: naturalistisia ihmiskuvauksia Minna Canthin novelleissa


Hyvää Minna Canthin päivää ja tasa-arvon päivää! Luet juuri toista osaa Minna Canthin juhlavuoden postaussarjastani ja vuorossa on Minna Maijalan toimittama kokoelma Minna Canth  ̶ Ihmisen kuvia. Novelleja (2019). Teos sisältää Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka pääosin pureutuvat ihmisen sisäiseen kokemukseen. Kokoelman alussa on Maijalan laaja esipuhe, jossa hän kiinnostavasti taustoittaa novelleja ja tuo esille esimerkiksi sen, miten Canthin teoksiin vaikuttivat sekä ajan yhteiskunnalliset keskustelut että sen hetkiset kirjalliset mallit.



Elämän varjopuolien ja särkyvän arjen kuvaaminen kuuluvat naturalistiseen perinteeseen, johon myös Canthin tuotanto kytkeytyy. Suomeen 1800-luvun lopussa levinnyt ranskalainen suuntaus pyrki järkyttämään lukijoitaan totuudenmukaisilla kuvauksillaan ja Canth on itsekin todennut, miten kirjallisuuden tehtävä on toimia yhteiskunnan peilinä ja näin ravisuttaa vastaanottajiaan. Kokoelmassa Minna Canth  ̶  Ihmisen kuvia. Novelleja Canth kuvaakin muun muassa kuolevaa lasta sekä epäluulon valtaamaa aviovaimoa, joka tekee lopulta itsemurhan.

Émile Zola nosti naturalistisen kirjallisuuden yleiseen tietoisuuteen aikana, jolloin tarvittiin keinoja käsitellä nopeasti muuttuvaa aikalaistodellisuutta ja ihmiskäsitystä.  Muutokset, kuten uudet käsitykset uskonnosta, avioliitosta ja moraalista, tunkeutuivat yksilön arkitodellisuuteen. Kirjailijan tehtävänä nähtiinkin ihmisen yksityiskohtainen tutkiminen ja näin fiktiivinen teos oli ikään kuin kirjallinen laboratorio.

Suomessa naturalistinen suuntaus kiinnosti erityisesti Juhani Ahoa sekä Minna Canthia.

Avaan hieman kahta kokoelman novellia:

Kokoelman toisessa novellissa ”Epäluulo” on kiinnostava kuvaus todeksi kuvitellusta ajatuksesta, joka lopulta johtaa kauppiaan vaimon itsemurhaan. Perheen normaali arki alkaa säröillä, kun vaimo, Elli nimeltään, kuvittelee miehellään olevan taloudellisia huolia tämän käyttäytyessä normaalista poikkeavasti. Mies kiistää huolet, mutta kaupalla sattuneen tulipalon jälkeen Ellin valtaa riivaava ja hallitsematon epäluulo ja vainoharhaisuus.

Kuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunut! Eilen vielä oli kaikki toisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet vallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia ajatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne jymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa.”

Kokoelman laajimmassa novellissa ”Agnes” viehättävä ja vapaamielinen Agnes saapuu vierailemaan Liisin ja tämän perheen luona. Liisi joutuu mustasukkaisen tunnekuohun valtaan luullessaan miehensä Antin antautuvan Agneksen pauloihin heidän viettäessään aikaa yhdessä. Sovinnaisesta perheenäidistä paljastuu uusi puoli, myös hänelle itselleen:

En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin ilmaannuin!

Henkilöhahmot yrittävät itsekin etsiä syitä omille ajatuksilleen ja toiminnalleen. ”Epäluulon” Elli pohtii sairauden ja valvomisen aiheuttavan syyttävät ajatukset miestään kohtaan ja ”Agnesin” Liisikin tiedostaa omien ajatustensa sotkuisuuden pääsemättä niistä kuitenkaan eroon ja ajautuu vain soimaamaan itseään.

Minna Canthin tarkka psykologinen silmä luo todentuntua mielen ja kärsimyksen kuvauksiin. Miten ajatus muuttuu uskoksi ja miten ihminen menettää kontrollin omaan tahtoonsa on vaikuttavaa luettavaa. Kuvaukset siitä, miten yksilö on kyvytön hallitsemaan mieltään ja lopulta omaa elämäänsä, ovat paikoin raadollisia. Mutta se on tarkoituskin: kaunistelematon ja ravisteleva teksti voi herättää halun toimia paremman maailman puolesta.

Kirjan tiedot:
Minna Canth  ̶  Ihmisen kuvia. Novelleja.
Toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019
299 sivua
Arvostelukappale

Lähteet:
Rossi, Riikka 2009. Särkyvä arki. Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press

Psst!
Luethan myös postaussarjan ensimmäisen osan, jossa kirjoitan Suvi Aholan toimittamasta kokoelmasta Mitä Minna Canth todella sanoi? (2019). Lukemaan pääset tästä!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Nautittava kokoelma Minna Canthin kirjoituksia ̶ tästä on hyvä aloittaa!


Tänä vuonna Minna Canthin, Suomen ensimmäiseksi feministiksi tituleeratun naisen, syntymästä tulee kuluneeksi 175 vuotta. Siksi on aika juhlia ja tutustua paremmin tämän voimanaisen tuotantoon ja voimanaiseen itseensä juhlapostaussarjan merkeissä.

Kuullessani nimen Minna Canth, mieleeni nousee kuva ylväästä naisesta istumassa nojatuolissaan, käden levätessä vierellä olevalla pikkupöydällä. Sormissaan nainen pitelee kynää, jonka terä on kohdistettu pöydällä olevaan vihkoon. Naisen katse on kiivas, vaikka olemus on muuten rauhallinen, jopa äidillinen. Kiivas katse puolestaan juontuu siitä, että tällä naisella on sanottavaa ja se sanottava ei lopu, vaikka kuinka kirjoittaisi.

Tämä on minun mielikuvani, jota kannoin mukanani lukiessani toimittaja-kriitikko ja kirjailija Suvi Aholan (s. 1959) toimittamaa kokoelmaa Mitä Minna Canth todella sanoi? (2019). Kyseinen teos sisältää Minna Canthin (1844 ̶ 1897) kirjoittamia artikkeleita, kirjeitä sekä katkelmia hänen novelleistaan ja näytelmistään. Naisten oikeuksien ja naisen itsenäisyyden kannatus nousee tärkeimmäksi motiiviksi tuotannossa ja se tulee erityisesti esiin Canthin sanomalehtiartikkeleissa. Canth olikin aikansa merkittävin naisten oikeuksien ajaja Suomessa ja hänen ilmaisuvoimaisista teksteistään kuohuu muutoksen vaatimus.



Kokoelman Mitä Minna Canth todella sanoi? tekstit on jaoteltu osioihin, joihin Ahola on kirjoittanut taustoittavan johdannon. ”Lapsuudesta”-osiossa Canth nostaa esille epäkohtia kasvatuksesta, erityisesti tyttöjen. Hän esittää myös omia ehdotuksiaan tilanteen parantamiseksi, joista tärkein on naisen koulutuksen lisääminen.

Rakkautta ja seksiä käsittelevissä kirjoituksissa korostuu yli-idealististen rakkauskäsityksien tuhoisuus. Canth kuvaa esimerkiksi sitä, miten aviottomalle naiselle käy rakkaudessa lopulta huonosti silloin, kun hän tulee raskaaksi. Silloin nainen hylätään ja häntä pidetään langenneena.  Toisaalta ”Siveellisyys-asia” -artikkelissaan Valvoja-lehteen 1887 Canth huomioi myös sen, että naiset itse osaltaan estävät olojen paranemisen ylellisyydentavoittelullaan, jolloin mies ei voi ajatellakaan avioliittoa ilman suuria tuloja.

Ahola kirjoittaa ”Naisista ja miehistä”-osion taustoituksessa, miten Canthin feminismi perustui naisten koulutukseen, konkreettiseen sosiaaliseen aktiivisuuteen köyhien naisten ja perheiden elämän parantamiseksi sekä siveellisyyskysymykseen. Kiinnostavaa on, miten esimerkiksi näytelmä Työmiehen vaimo (1885), sai näkyväksi yhteiskunnallisen epäkohdan (miehen oikeus puolison työansioihin), ja miten tämä johti kyseisen epäkohdan korjaamiseen. Naiskysymys ei Canthin mukaan olekaan vain naisten kysymys, vaan se kuuluu koko ihmiskunnalle.

Kansalaisena ja ihmisenä tulee siis Suomenkin naisen pyrkiä eteenpäin, tulee uskalijaasti raivata tieltään niitä esteitä, jotka haittaavat hänen yhtä mittaista kehitystään, ja näyttää kuntoaan ensiksikin siinä, että valloittaa itselleen senlaisen aseman, jossa hänellä on tilaisuutta käyttää voimiaan ihmiskunnan ja totuuden palvelemisessa. Ellei hän sitä tee, niin hän laiminlyö velvollisuutensa, eikä ole hänen elämällään silloin muuta merkitystä, kuin enintään tulevan sukupolven maailmaan saattaminen. (MMCTS?, 114)

Kokoelma tuo ilmi, miten Minna Canth oli kiinnostunut kurjuuden psykologiasta ja hän vierailikin tehtaissa, köyhäintalossa ja mielisairaalassa. Näkemäänsä ja kuulemaansa hän kuvaa tuotannossaan. 

Kirjoittaessaan Canth hyödyntää dialogia ja psykologista silmäänsä. Hän tuo myös esiin kirjailijan ammatin monet puolet. Vaikka se on raskasta ja vaatii ponnisteluja, on se myös hauskaa. Lisäksi hän näkee kaunokirjallisuuden ”kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.” (MMCTS, 191) ”Uskosta ja epäilystä”-osiossa käy ilmi, että Canthille uskonnollisuus on ihmisen henkisen elämän perusta. Parasta antia minusta olivat kuitenkin spiritistisiin istuntoihin liittyvät kirjoitukset.

Lopuksi kokoelma esittelee tekstejä, joissa Canth käsittelee naiseutta ja vanhenemista. Hän esimerkiksi tunsi, ettei sovellu moneen naisen perinteiseen rooliin ja koki olevansa ikään kuin sukupuoleton. Hän korostikin näkemystä, että naista ei tulisi määritellä ensi sijassa sukupuolensa mukaan.

Minna Canthin ilmaisuvoimaiset tekstit ovat vaikuttavia ja tämä kokoelma on mitä mainioin läpileikkaus Canthin tuotannosta. Suvi Ahola on puolestaan tehnyt erinomaista valinta- ja editointityötä.  Jos ei tiedä mistä aloittaa Canthin tuotantoon tutustumisen, kehotan tarttumaan tähän. Kokoelma tuo hyvin ilmi, miten eri ääniksi Canthin tekstit muotoutuvat tekstilajien mukaan. Se tekeekin tästä kokoelmasta erityisen nautittavaa luettavaa: äänten ja sävyjen vaihtelu, lämpimästä ja hersyvästä ystävästä ja äidistä kiivaaseen naisasianaiseen.

Kirjan tiedot:
Mitä Minna Canth todella sanoi?
Toimittanut Suvi Ahola
WSOY 2019
270 sivua
Arvostelukappale




torstai 28. helmikuuta 2019

Monitahoinen ihmiskuvaus ja tarkat tuokiokuvat yhdistyvät Ljudmila Ulitskajan novelleissa

Jos mielii lukea venäläistä kirjallisuutta, kenties jotain tuoreempaa kuin Dostojevski tai Tolstoi, suosittelen tarttumaan Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) teoksiin. Luin viime syksynä ensimmäistä kertaa tätä Venäjän arvostetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvaa kirjailijaa ja saatoin vain ihmetellä, miksi en ole aiemmin lukenut hänen tuotantoaan. Silloinen lukemani teos oli Vihreän teltan alla (2010) ja kahlasin vauhdilla läpi kyseisen romaanijätin intiaanikesän lämpiminä päivinä, joita jo alkava ruska väritti.

Tällä kertaa luin novellikokoelman Meidän tsaarimme väkeä (2018), jonka kertomukset on jaoteltu novellikokoelmille tyypilliseeen tapaan sikermiin. Sikermissä lyhyitä kertomuksia yleensä yhdistää jokin seikka, kuten esimerkiksi miljöö. Kokoelman sikermässä ”Meidän tsaarimme väkeä” on kuvailtu henkilöhahmoja hyvin laidasta laitaan. Kertomuksissa esiintyvät muun muassa alkoholisoitunut ja väkivaltainen perheenisä, kauneuttaan painolastina kantava nuori nainen sekä kaunis, mutta sietämättömästi käyttäytyvä Pussy-kissa. ”Veren salaisuus” -otsikon alla olevat novellit paneutuvat perhesuhteisiin ja esimerkiksi kertomus ”Vanhin poika” käsittelee vaikenemisen taakkaa. ”He elivät kauan…” -sikermän novelleissa kuolema on läsnä ja ”Matkaenkeli” -sikermän novelleissa ollaan liikkeellä, eli kiiruhdetaan kohti rautatieasemaa tai piipahdetaan baarissa Hollannissa.



Ulitskajan novelleja on ilo lukea juurikin värikkään henkilögallerian takia. Ulitskaja itse on paitsi kirjailija myös geneetikko ja pidän erityisesti siitä, että tämä näkyy hänen kirjoituksissaan. Tarinoiden henkilöt ovat usein jollain tapaa vajavaisia, yhdeltä henkilöhahmolta on esimerkiksi amputoitu jalat, toisella on lasisilmä. Vaikka henkilöhahmo olisikin hieman epävireinen, kerronta onnistuu kuitenkin välittämään ihmisyyden eri puolet ja paikoin suhtautuu lämpimän ironisesti kerrottaviinsa. Ylistys myös kääntäjälle Arja Pikkupeuralle, joka onnistuu suomennoksessaan tuomaan mukaan kerronnan vivahteet, jotka välillä ovat kuin siveltimenvetoja paperilla.

Kertomusten ihmiskuvaus on paikoin kaunistelematonta ja rujoa, jopa karmeaa luettavaa. Vastapainona toimii tiedon, tieteen sekä taiteen ylistäminen, sekä jonkinlainen toivon kipinä.

Katkelma ”Mistä hyvästä ja mitä tarkoitusta varten” -novellista:

Minä kävin tapaamassa NK:ta kun hän oli jo päässyt sairaalasta kotiin. Hän istui miesvainajansa aikoinaan tekemällä penkillä poikittain. Tynkä lepäsi edessä, ja jäljelle jäänyt pitkä linjakas jalka tukeutui lattiaan.Hän laski kätensä tyngälle, taputti sitä ja sanoi selkeällä äänellä:
̶  Minä mietin vieläkin, Ženja, mikähän tarkoitus siinä oli, kun minulle näin kävi.
En heti ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Hän jatkoi:
̶  En keksinyt sitä heti. Nyt minä tiedän: olen koko ikäni juoksennellut ja hyppinyt ihan liikaa. Nyt minulle sanottiin: istupa miettimään.
Minä vuorostani istuin siinä miettien: melkein kaikki tuntemani ihmiset olisivat hänen sijassaan sanoneet: mistä hyvästä minulle tällä lailla kävi?” (Meidän tsaarimme väkeä, 249 ̶ 250)

Novellit hahmottavat tsehovilaiselle novellille tyypilliseen tapaan tarkkoja tuokiokuvia sekä esittävät tunnelmia neuvostokauden ajasta. Ne vievät suoraan tapahtumien keskelle tai alkavat heti henkilöhahmojen kuvauksella, nostaen näin heidät etusijalle. Terävät havainnot ja yksityiskohtien huomioiminen, universaalien tunteiden ilmaiseminen ja vaikeiden asioiden kohtaaminen ovat seikkoja, joita myös Meidän tsaarimme väkeä -novellikokoelman lukija pääsee kohtaamaan. Hän tapaa myös perheitä, jotka poikkeavat normista sekä henkilöhahmoja, jotka suhtuatuvat intohmoisesti tieteisiin tai taiteisiin.

Kokoelman luettuani mieleeni nousi myös toive siitä, että venäläisiä naiskirjailijoita nostettaisiin enemmän esille. Tällä hetkellä Ljudmila Ulitskaja on ainoa, jota olen lukenut. Suosituksia kirjailijoista tai kirjallisuudesta saa siis esittää vaikka kommenttikentässä!


Kirjan tiedot
Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja, 2007)
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2018
331 sivua
Luettavaksi kirjastosta

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Paul Auster: 4 3 2 1 (2017)

Yhdysvaltalaiskirjailija Paul Austerin tuorein romaani 4 3 2 1 on ilmestynyt Tammen kustantamana Keltainen kirjasto- sarjassa. Romaanin on suomentanut Ilkka Rekiaro. Lukemani kappale on lainattu kirjastosta.

Tämä teksti saattaa sisältää kevyttä spoilausta. Toisaalta spoilaaminen ei ole mahdollista, sillä jokainen lukukokemus on uniikki. ;)



Maaliskuun 3. päivänä vuonna 1947 syntyy poika kodinkonekauppias Stanley Fergusonille ja valokuvaaja Rose Adlerille. Poika saa nimekseen Archibald Isaac Ferguson.

”Toivottavasti pojalla on paksu nahka.” tokaisee Rosen sisko nimen kuullessaan.

Romaani kuljettaa läpi neljän mahdollisen Fergusonin elämän. Vaikka keho ja geenit ovat samat, sattumanvaraista on, millaiset lähtökohdat elämälle saa ja millaisten käänteiden ja sattumien summaksi se muodostuu.

Jokaisen Archie Fergusonin elämään kuuluu opiskelua, urheilua, elokuvia, kirjoja ja musiikkia, havahtumisia ja oivaltamisia, sukulaisuusuhteiden puntarointia, ystävyyttä, rakastumisia ja tyttökaverittomia tyhjiöitä. Nuori rakkaus on välillä taktiikkalaji aikakautena, jolloin seksi on paheellista ja kielletty nuorilta. Sängynnatina saattaa aiheuttaa isojakin seurauksia.

Fergusonien kasvua kuvataan irtautumisesta lapsuuden vankilasta murrosiän hallitsemattomiin kehonmuutoksiin ja nuoren aikuisen silmien avautumiseen sekä pohdintoihin tulevaisuudesta maailmassa jossa hän elää, kokeilee siipiään ja josta on löydettävä oma tapansa olla olemassa.

Eräs kiinnostava kohta on yhden nuoren Fergusonin kapina Jumalaa vastaan. Ontologisessa miehuuskokeessa käydään kaksintaistelua Jumalan kanssa kapinallisin teoin ja itsesabotaasin keinoin, Jumalahan rankaisee jos on olemassa. Jumala häviää koska vaikenee.

Auster vie lukijan 1960-luvun Amerikkaan, kahtiajakautuneen maan ja kuohuvan yhteiskunnan keskelle. Rotusodat, Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhat, kysymykset kansalaisoikeuksista, Vietnamin sota, sodanvastaiset marssit, protestit ja opiskelijamellakat. Tällaisessa maailmassa Ferguson kasvaa aikuiseksi. Nuorta aikuisuutta varjostaa kutsunnat, joka toimii porttina nuoren elämän kuolemaan ennenkuin se on voinut vielä edes kunnolla alkaa. Sodan mielettömyys onkin vahvana teemana romaanissa.

”New York rapistui silmissä. Rakennukset, jalkakäytävät, puistonpenkit, viemärit, lyhtypylväät ja katukyltit livat kaikkialla rikki, lohjenneet tai hajoamaisillaan, sadattuhannet nuoret miehet sotivat Vietnamissa, Fergusonin sukupolven poikia kuljetettiin sinne tapettavaksi syistä, joita kukaan ei ollut täysin tai edes riittävästi perustellut, sotaa johtavien vanhojen miesten ote totuudesta oli livennyt, valheet olivat nykyisin käypää valuuttaa amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa, ja pitkin ja poikin Manhattania joka ikisen torakoita vilisevän surkean kahvilanmurjun ikkunassa oli neonkyltti, jossa mainostettiin: MAAILMAN PARASTA KAHVIA.” (4 3 2 1, s. 986)

Romaani on myös läpileikkaus populaarikulttuurin historiasta samalla kun yksi jos toinenkin Ferguson lukee kirjallisuutta, katsoo elokuvia ja kuuntelee musiikkia. Romaani onkin vahvasti intermediaalinen. Myös lukijan päässä rahisee äänilevy ja mustavalkoisten liikkuvien kuvien sarja seuraa toisiaan. 4 3 2 1 on henkinen opastus myös lukijalle, sillä verkkokirjaston varausnappi käy koko ajan kuumempana sitä mukaan kun Auster tykittelee elokuvia ja kirjoja joita Ferguson katsoo ja lukee ja joista lukijankin on otettava selvää.

Romaanissa myös kuvaillaan sanoin esimerkiksi valokuvia, jotka rakentuvat lukijan mielessä ikään kuin todellisiksi. Esimerkkinä tällaisesta ekfrasiksesta on Fergusonin äidin ottama valokuva pojastaan katsomassa Ohukaista ja Paksukaista tämän ollessa lapsi. Kuva päätyy Rosen kamerasta Fergusonin esikoiskirjan kanteen:

”Se voi johtus siitä valokuvasta.
Mistä valokuvasta?
Kuvasta jonka äitisi otti sinusta pienenä. … Pikkupoikaa, joka istuu selin kameraan, niin että selkäranka on köyryssä ja raidallinen t-paita pingottunut nikamia vasten, ja ohut oikea käsi on suorana, ja sormet harallaan, kun hän nojaa mattoon, ja Ohukainen ja Paksukainen ovat kuvaruudussa taustalla yhtä kaukana sinusta kuin sinä olet kamerasta. Mittasuhteet ovat täydelliset, taivaalliset. Ja siellä sinä istut yksin lattialla, noiden kahden etäisyyden välissä. Pikkupojan perikuva. Lapsuuden yksinäisyys. Sinun lapsuutesi yksinäisyys.” (4 3 2 1, s. 711)

Romaanissa vilisee mitä erilaisempia hahmoja ja kirjailijan valtava ihmistuntemus tulee hyvin romaanissa näkyviin. Austerin hahmot ovat, kuten yleensä, kiinnostavia humanismin ja taiteen puolestapuhujia. Romaanin yksi sanoma voikin olla usko taiteeseen ja kirjallisuuteen, sodanvastaisuuteen ja kansalaisoikeuksiin. Sekä epäluuloinen suhtautuminen institutionaaliseen auktoriteettiin. Pientä kapinaa vallitsevia olosuhteita ja mielettömiä sääntöjä vastaan käydään läpi koko romaanin.

Auster muistuttaa myös ihmisen kuolevaisuudesta. Elämä on täynnä läheltä piti-tilanteita: hapankarkki jumiutuu kurkkuun, putoaminen pihatammesta, kompastumiset ja portailta putoamiset. Silti elämää ei pidä pelätä, mutta silmiään ei voi myöskään sulkea. On löydettävä oma paikkansa sekasortoisessa ja välillä toivottomaltakin tuntuvassa maailmassa, oma tapa toimia, ymmärtää ja oppia.

1141- sivuista romaanijättiä ei kannata jättää paksujen kirjojen pelon vuoksi lukematta. Austerin (ja kääntäjän) kieli on sujuvaa ja pitää otteessaan. Romaanin idea on hurmaava, leikitteleehän sitä itsekin välillä ajatuksella millainen oma elämä olisi jos joitakin olisi tapahtunut toisin. Fergusonien pohdinnat elämästä, ihmisestä ja maailmasta ovat pohdintoja, joita kaikki voisivat mielessään tehdä, lämmintä huumoria unohtamatta.

Mainio pakkaus kesälomalukemistoon!


”... ja että maailma sellaisena kuin se näkyi saattoi olla vain murto-osa koko maailmasta, sillä todellisuuteen kuului myös se, mitä olisi voinut tapahtua mutta ei tapahtunut, eikä yksi tie ollut sen parempi tai huonompi kuin toinen tie, mutta yhdessä kehossa elämisessä oli piinallisinta se, että tietyllä hetkellä ihminen saattoi olla vain yhdellä tiellä, vaikka olisi voinut olla toisella tiellä kulkemassa kohti jotain aivan toista paikkaa.” (4 3 2 1, s. 1137)  

Muistoista elämäksi : Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (2019)

Romaanihenkilö Sylvi Kekkonen sulkeutuu Katerma-huvilalle Suomusjärvelle vanhat päiväkirjat mukanaan, tarkoituksenaan lukea ne ensin läpi ...